Siitähän ei todellisuudessa ole pitkää aikaa, kun mä vedin kaks jumppatuntia putkeen ilman ongelmia. Niin, ei paljon aikaa, mutta ilmeisesti paljon painoa. Pitkästä aikaa siis sain itseni jumpalle ja Jillianin mantralla "Unless you puke, faint or die..." vedin hampaat irvessä tunnin läpi; naama oli kuin keitetyllä ravulla ja ohjaaja katseli taas peilin kautta huolestuneena, millon mä kuukahdan.
Siis sen peilin, tai oikeestaan niiden peilien! Se ei kyllä anna mitään anteeks. Pakko on tuijottaa, miten oma masu hyllyy ja allit heiluu. Mihin tahansa katotkin, niin siellä on peili, mistä näkyy jotain vähän hytkyvää. Mä näytin varmaan ihan pinkiltä hyytelöjälkkäriltä :D Jotkut vois masentua ja jättää menemättä; mua rupes korpeemaan niin paljon, että varasin jo ensi viikon tunnin. Ei hei näin, ei koskaan enää näin!!
Ens kerran kun mä alan löysäilemään ja turpoomaan, niin mä luotan siihen, että joku on niin kettumainen, että se kaivaa tän tekstin esiin!! En mä väitä, että mä oisin joskus ollut tosi timmi, mutta tää kyllä herätti.
Nyt taas uudella vaihteella eteenpäin!
(Paljon oli voimakasta sanottavaa, kun koko teksti on täynnä huutomerkkejä :D )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti